Tällä periaatteella on tosin valtavan laaja psykologinen perusta. Harvassahan lienevät suurtenkin kirjailijain joukossa ne, jotka eivät olisi uraansa alkaneet persoonallisella purkauksella, olkoon tämä sitten sentimentaalista, yhteiskunnallista tai isänmaallista, mutta joka tapauksessa ei taiteellista laatua.
Mutta tulivuoretkin sammuvat, sitä helpommin, kuta ylhäisempiin ilmoihin niiden huippu nousee. Ja voi käydä niinkin, että samaan kraateriin, joka ennen syöksi tulta ja laavaa, syntyy syvä, kirkas ja kylmä järvi, jonka liikkumattomaan kalvoon heijastuvat ohi purjehtivat pilvet, niin hyvin synkät kuin valoisat, ja yön taivaan kaukaiset tähdet.
Ja tosiaan: jos katsomme niitä kirjallisia ilmiöitä, jotka kulumatta ovat kestäneet ajan ruosteen, niin epäilemättä on näiden joukossa verrattomasti suurempi prosentti kuin kirjallisuudessa yleensä niitä, joiden liikkeelle panevat voimat ovat olleet »esteettistä» laatua. Toisin sanoin: jota suurempi kirjailija on kysymyksessä, sitä ontuvampi on yllämainittu taiteen »subjektiivisuuden» periaate, sitä varmemmin vie se erehdyksiin.
Näiden selvittelyjen jälkeen lähdemme kenties koko lailla toisilla edellytyksillä tarkastamaan Juhani Ahonkin kirjailija-muotokuvaa. Yrittämättä pirstoa sitä enemmän tai vähemmän keinotekoisiin, jyrkkärajaisiin »moraalisiin» kehityskausiin koettakaamme päinvastoin katsella häntä taiteilijana, jonka katse liukuu esineestä toiseen, kulloinkin koettaen säilyttää silmäänsä sen, mikä siihen aukaisee taiteellisia näköaloja, mikä antaa sen oman elämän parhaiten kuultaa esiin. Ja luonnollisesti on meillä tällöin oikeus otaksua, että se, missä hänen katseensa parhaiten viihtyy, samalla myös voimakkaammin koskettaa jotain puhtaasti persoonallista kieltä hänessä, sisältää jotain heijastuksia hänen omasta minuudestaan.—Kenties meille tällöin selvenee pääpiirteissään suhteellisesti ehjä ja kirkas kuva, luonteenlaatu, jonka psykologinen mieltäkiinnittävyys samalla on nykyhetken suomalaiselle mitä suurin…
Lyhyesti sanoen on siis Aho mielestäni artistinen, ei intuitiivinen taiteilija: hänen suunnaton merkityksensä suomalaisen kirjallisuuden historiassa on enemmän tyylillisten voittojen kuin niiden sisällisesti yllättävien saavutusten alalla, joista tulevat »kulttuuripsyyken» uusien kehityskausien tekijät. Jälkimäisessä suhteessa on hän liian passiivinen, liian—suomalainen!
Olen näin, läpikäymällä Ahon tärkeimmän tuotannon, koettanut siitä pusertaa esiin voimakkaasti yhtenäisen luonteenkuvan. Lukija ratkaiskoon, missä määrin se lyyrillinen passiivisuus, jonka useammalta kuin yhdeltä näkökohdalta lähtien olen koettanut osoittaa Ahon kirjailija-muotokuvaa huomattavasti esiinpistäväksi peruspiirteeksi, tosiaan on tulos oikeaan osatusta erittelystä.
Mutta tässä asiassa on sananvalta myös eräällä toisella:— kirjailijalla itsellään. Hän se lopulta ratkaisee asian; älkäämme unohtako, että hän on mies parhaissa voimissaan. Ja hän on kerran lausunut tämän kirjoittajalle: kirjailija on kuin metsän otus, joka voi tuttuja seutuja ja entisiä jälkiään kiertää, mutta myös saattaa oikasta suoraa tietä uusille maille. Hän yksin voi tulevassa tuotannossaan näyttää, onko alussa painostamani varovaisuus vieläkin ollut liian pieni, olenko sittenkin liian rohkeasti tehnyt johtopäätöksiä taiteilijan teoksesta tekijäänsä, toisin sanoin: onko Juhani Aho suurempi taiteilija kuin olen otaksunut!
(Nuoren Suomen Joulualbumi 21, 1-15)
On suuria kirjailijoita, jotka rakastavat jyrisyttää tuomion kelloa kansansa yli, vitsoa kirpeällä ruoskalla sen vikoja ja kolkuttaa sen uinuvaa omaatuntoa. Mikä on muisto heidän työstään? Hetken seisovat he ajan temmellyksen polttopisteessä, keskellä vihasta tai innostuksesta kuumenneita silmiä, tuhansien intohimoisesti ojennettujen käsivarsien osoittamina. Mutta vaahto tummuu ja laineet laskevat ja pian on heidän taistelemansa taistelu kaukainen menneisyys, joka ei mieliä enää tuleen sytytä. Yksi vaan voi silloin pelastaa heidät joutumasta iäksi kirjastojen tomuisille hyllyille: jos se, mitä he parantamisen tai surmaamisen tarkoituksessa ovat sanoneet, on kummunnut esille syvästä ja suuresta elämän tuntemisesta, jos se on luonut elämän kuvan, josta jokainen aika voi löytää pyrkimyksensä, omat hiljaiset tai meluisat taistelunsa suureen taiteeseen olennoituina, jos se on synnyttänyt jonkunkin ihmistyypin, joka rehellisessä ja laajassa inhimillisyydessään on jokaiselle tuttu, silloin tulee heidän työstään tämä yleisinhimillinen puoli säilymään—mutta vain se. Onnellisessa asemassa ovat sentähden ne kirjailijat, jotka ovat voineet pysyttäytyä hetken intohimojen yläpuolella, ja vapaina intoilusta ja sokeasta katkeruudesta toteuttavat vain omaa taiteellista pyrkimystään valaa kypsään ja kestävään muotoon elämästä se, mikä on heitä on lähinnä, mikä kuvastaa heille arvokkaan ja rakkaan kohtaloa tässä kummallisessa maailmassa. He tulevat jälkipolville säilyttämään työnsä enemmän tai vähemmän ehjänä, ja nykyhetkikin jo voi heitä arvostella puolueettomammin kuin edellisiä, joiden työ tuskin koskaan voi kokonaisena, niinkuin he ovat sen tarkoittaneet, jatkaa elämäänsä tulevaisuudessa.
On jo muutamia vuosia kulunut siitä, kun Juhani Aho viimeksi yleisölleen tarjosi uutta. Luonnollista on, että odotusajan näin pidentyessä myös odotukset ovat kasvaneet; on aavistettu jotain entistä merkillisempää ja suurempaa. Joka perehtyy »Juhaan», ei tule väittämään näissä odotuksissa ja aavistuksissa pettyneensä. »Juha» merkitsee monessa suhteessa mahtavaa nousua edeltäjistään. Ja kun suomalaisesta kirjallisuudesta kerran valitaan ne kirjat, jotka siitä kuuluvat maailmankirjallisuuteen, on »Juha» niitä, joiden paikka varmimmin on taattu.