Biologinen mekanisti, joka, kuten on esitetty, uskoo voivansa ratkaista tämän pulman olettamatta mitään epäorgaaniseen luontoon verraten periaatteellisesti uusia tekijöitä, on pakoitettu otaksumaan, että jokainen tarkoituksenmukainen reaktio perustuu erityiseen, luonteeltaan joko yleisempään taikka spesialisoidumpaan regulatiomekanismiin, jonka »olemassaolon taistelu» on valinnut lukemattomien muiden epätarkoituksenmukaisten tapahtumamuotojen joukosta. Puheenalainen kohta tulee tuonnempana lähemmän selvittelyn esineeksi; tässä on paikallaan lisätä vain, että kun eliö reagoi tarkoituksenmukaisesti jossakin aivan uudenlaisessa tilanteessa, tämän täytyy perustua joko siihen, että joku toisenlaisessa tilanteessa kehittynyt mekanismi sattumalta soveltuu tässäkin, taikka siihen, että eliö häiritsevän ärsykkeen vaikutuksesta »koettelee» kaikkia niitä erilaisia reaktiotapoja, joita sillä ärsykkeen vaikutuspiirissä on käytettävissään, kunnes joku niistä ehkä sattumalta poistaa ärsykkeen.
Tällä tavoin siis eliö tarkoituksenmukaisen rakenteensa perustuksella pystyy tuottamaan välittömästi tarkoituksenmukaisia ilmiöitä.
Orgaaninen tapahtuminen olisi siis »mekanistisesti» selitetty, kun voitaisiin osoittaa kuinka jokainen näennäisesti tarkoitushakuinen ilmiö »mekaanisella välttämättömyydellä» johtuu fysikaaliskemiallisista edellytyksistään, niiden lakien nojalla, jotka epäorgaanista tapahtumista hallitsevat. Häviävän vähäisessä määrässä on nykyajan biologia toistaiseksi saanut tätä ohjelmaansa toteutetuksi. Wilhelm Roux, joka on nykyajan biologian toiselta puolen rohkeimpia, toiselta puolen kriitillisimpiä mekanisteja, sanoo suoraan: »Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aina tule jäämään jäljelle suurta, mekanistisesti ratkeamatonta jäännöstä.»[92] Senvuoksi Roux'n mielestä myöskään kumpikaan puolue, ei mekanismi eikä vitalismi, voi jyrkästi »väittää», että sen käsitystapa on oikea.[93] Sen voi vasta tulevaisuus ratkaista. Tällä hetkellä voi olla kysymys vaan suuremmasta tai pienemmästä todennäköisyydestä.
* * * * *
Tarkalleen samanlaiseen tulokseen täytyy mekanistisen psykologin tulla niihin monilukuisiin tapauksiin nähden, joissa vitalistinen »kykypsykologia» saattaa väittää assosiatio- ja reproduktiomekaniikan osoittautuvan riittämättömäksi.
Samoinkuin fysikaaliskemiallinen on myöskin tämä psyykillinen mekaniikka teleologisessa katsannossa indifferentti, s.o. assosiatio- ja reproduktiotoiminnan määräävät tekijät tuottavat etupäässä epätarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Kun esim. joku vaarallinen tilanne yllättää yksilön—sanokaamme että vihainen sonni ahdistaa miestä niityllä—, viriää hänen aivoissaan mahtava reproduktioiden tulva; kaikenmoiset muistot samantapaisista luetuista tai kuulluista tapauksista saattavat syöksyä esiin, ja on puhdas sattuma, jos niiden joukossa on jokin, joka saattaa aiheuttaa tarkoituksenmukaisen menettelytavan—esim. että heittäytymällä ojaan pitkäkseen voi vaaran välttää.
Nyt huomaamme kuitenkin että lukemattomissa tapauksissa reproduktiomekaniikka tuottaa välittömästi tarkoituksenmukaisia tajunprosesseja. Mekanistisen psykologin täytyy silloin olettaa tarkoituksenmukaisia, tämäntapaisissa tilanteissa vähitellen kehittyneitä »ideatoorisia koordinatioita» eli psyykillisiä regulatiomekanismeja, jotka voivat vaikuttaa myöskin tajuttomasti.
Mutta vallan yksinkertaisissakin jokapäiväisen elämän psykologisissa tilanteissa saattaa mekanistinen psykologi todeta, kuinka kaukana hän todellisuudessa on tämän ohjelmansa toteutumisesta, kuinka valtavan suuri on »mekanistisesti ratkeamaton jäännös».
Hänen tarvitsee esim. vain seurata todella sukkelan henkilön sananvaihtoa hilpeässä ja henkevässä seurassa. Tämän henkilön ehtymättömästä iskuvalmiudesta hän saattaa nähdä, mitenkä hänen aivonsa tuottavat ainoastaan »tarkoituksenmukaisia» tajunprosesseja, s.o. tässä tilanteessa sellaisia, jotka tyydyttävät määrättyjä esteettisiä ja älyllisiä »esprit'n» vaatimuksia. Taikka saattaa hän huomata, kuinka väittelytaitoinen ihminen kärjistyneessä mielipiteiden vaihdossa osaa välittömästi käyttää hyväkseen jokaista keskustelun käännettä, niin että se muodostuu voitoksi hänelle itselleen. Luonnollisesti on vain aste-ero tällaisten jokapäiväisten, mutta psykologisesti jo verrattoman vaikeaselkoisten tapausten ynnä niiden taiteellisen ja tieteellisen luomistyön huippujen välillä, joita on tapana kunnioittaa intuition nimellä. Kaikissa tällaisissa tapauksissa tuottaa aivojen protenseerattu toiminta miltei yksinomaan »tarkoituksenmukaisia» ilmiöitä. Luotettavien todistusten mukaan— jommoisia viime vuosikymmeninä psykologit ovat ryhtyneet kokoamaan— on tosin tällaisissa tapauksissa asianlaita sellainen, että tämän aivojen välittömästi tarkoituksenmukaisen toiminnan edellä säännöllisesti näyttää käyvän hyvin tukala ja hedelmätön kypsymiskausi; eräät draamakirjailijat esim. ovat kuvanneet, mitenkä aiheen käsittely sen alkuvaiheissa on vain ulkonaista, vaivaloista »koettelua» ja mitenkä vasta sitten, kun tämä tahallisen kehittelyn kausi on rauennut turhiin ponnistuksiin, henkilöt ja heidän draamalliset suhteensa alkavat elää omaa elämäänsä tekijän aivoissa. Samantapaista näyttää korkeampi tieteellinen luomistyö olevan. Huomion esineenä on tässä suhteessa viime vuosina ollut matemaatikko _Poincaré_n kuvaus »matemaattisesta keksimisestä».[94] Todellisen matemaattisen keksijäkyvyn tajunnassa ei hänen mukaansa ensinkään viriä mitään muuta kuin todellakin hyödyllisiä—siis »tarkoituksenmukaisia»—kombinatioita. »Kaikki tapahtuu sillä tavoin kuin olisi keksijä toisen asteen tutkija (examinoteur), jonka tarvitsee kuulustella vain sellaisia ehdokkaita, jotka ovat alkukokeessa läpäisseet.» Tästä huolimatta tärkeimmät ratkaisut iskevät tajuntaan odottamattomina ja äkillisinä, tavallisesti tuoden mukanaan välittömän varmuuden. Keskellä tavallista puhelua, kadun poikki käytäessä, raitiovaunuun noustaessa, saattaa nerokas yhtäläisyysassosiatio kaksi kaukaista ajatussarjaa toistensa kanssa kosketuksiin ja ratkaisee pulman.
Kokonaan neuvoton ei tosin mekanistinen psykologi ole tällaisten tapausten edessä. Päinvastoin saattaa sanoa, että juuri assosiatio- ja reproduktiomekaniikan kannalta on odotettavissa, että mikäli korkeammassa määrässä nerollista taiteellista ja tieteellistä luomistyötä on olemassa, sen täytyy olla kuvatunlaatuista. Korkeamman asteen älyllisten synteesien pohjana on, kuten m.m. Poincaré mainitsee, mittaamaton kombinatioiden moninaisuus. Jos taiteellinen taikka tieteellinen keksijä umpimähkäisesti toimivan reproduktiomekanismin varassa »diskursiivisesti» etenisi näiden kombinatioiden sarjaa myöten, joiden verraton enemmistö on hänelle täydellisesti arvoton, ei hän yksinkertaisesti koko elämänsä kuluessa ehtisi oikeisiin kombinatioihin. Methusalemin ikä ei olisi riittänyt kirjoittamaan »Faustia», jos sen syvälliset piirteet olisi järjestelmällisen ja tahallisen valinnan kautta kerätty kokoon ihmiselämän kirjavuuden keskeltä, eikä tekemään korkeampia matemaattisia keksintöjä, joissa oikean kombination suhde arvottomiin on samantapainen. Tämänkaltaiset synteesit näyttävät senvuoksi olevan aivan erikoisenlaatuisen ehkäpä moninkertaisesti potenseeratun aivotoiminnan tuote, jossa—kuten Poincaré vihjaisee—alemman asteen tajuttomat aivomekanismit toimittavat ensi asteen valinnan ja siten verrattomasti yksinkertaistuttavat tietoista psyykillistä luomista.