Mikään ei tässä kohden saata olla opettavampaa kuin luoda silmäys siihen tapaan, jolla Newton aikanansa toi tieteeseen uuden voimansa »gravitation».[96]
Newton varoittaa jo aivan »Principia»-teoksensa alussa pitämästä kappalten keskinäistä vetovoimaa aineen oleellisena ominaisuutena, »viimeisenä» fysikaalisena tosiseikkana. Tämä voima on puhtaasti matemaattinen käsite, joka ei edellytä mitään sen pohjana olevista fysikaalisista syistä;[97] teoksensa lopussa hän huomauttaa uudelleen, että hänen ei ole onnistunut selittää gravitatiota, lisäten tuon kuuluisan lauseen: »et hypotheses non fingo».
Tästä Newtonin nimenomaisesta varoituksesta huolimatta hänen aikalaisistaan monet käsittivät gravitatiolla tarkoitettavan uutta erikoista »luonnonvoimaa». Ja _Newton_in päälle suorastaan satoi syytöksiä siitä, että hän koetti uudelleen luoda tieteeseen »Aristoteleen opin vanhoja hämäryyksiä» jne.
Kuitenkin on ilmeistä, että _Newton_in gravitatio-prinsiippi on fysikaalisena käsitteenä loogillisessa suhteessa suorastaan mallikelpoinen. Pääpaino sen sisällyksessä on tietenkin pantava sen sisältämään kvantitatiiviseen määreeseen (»vetovoima on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön») eikä voima-sanaan.
Jos vitalistitkin olivat pystyneet kvantitatiivisesti määräämään elinvoimansa vaikutustavan, ei tätä käsitettä vastaan kaiketi olisi ollut mitään muistuttamista; mutta kun siihen ei sisältynyt mitään kvantitatiivisia määreitä, ei se myöskään sisältänyt mitään todellista tietoa, vaan ainoastaan lausui tunnettuja kokemusseikkoja eksyttävän antropomorfistisen nimityksen verhossa.
Lähinnä juuri puheenalaiseen »voima» sanan väärinkäyttöön kohdistivat ensimäiset vitalismin arvostelijat H. Lotze[98] ja E. Du Bois-Reymond[99] murhaavan kritiikkinsä.
_Lotze_n terävällä kirjoituksella on ollut tavaton merkitys mekanistisen fysiologian kehittymiselle. Kärjistetyin iskulausein käy hän vitalistien löysän »voima»-käsitteen kimppuun (»Voimia ei mikään kokemus osoita; ne ovat ajatuksen mukanaan tuoma täydennys.» »Oliot eivät vaikuta siksi, että niillä on voimia, vaan niillä on näköjään voimia silloin, kun niillä on jotakin vaikutusta.») osoittaen, mitenkä fysikaalinen voima-käsite edellyttää ainakin kaksi vuorovaikutukseen joutunutta kappaletta, joiden keskinäisiä suhteita se tulkitsee, mutta mitenkä fysiologinen »elinvoima» itse saa hoitaa sekä vaikutuslakinsa että vaikutuskohtansa.
_Du Bois-Reymond_in kirjoituksessa on tietääkseni ensi kerran täysin nykyaikaisessa mielessä kehitetty mekanistisen biologian ohjelma.
»Aine ei ole ajoneuvon kaltainen, jonka eteen voidaan voimia kuin hevosia mielinmäärin valjastaa ja sitten taas valjaista riisua. Rautahiukkanen pysyy samana muuttumattomana oliona riippumatta siitä, kiitääkö se lentotähdessä maailman avaruuden halki, syöksyykö se rautatievaunun pyörässä kiskoja pitkin tai virtaako se verisolussa runoilijan ohimon lävitse. Yhtävähän kuin ihmiskäden tekemässä koneessa on jälkimäisessäkään tapauksessa hiukkasen ominaisuuksiin tullut mitään lisää taikka niistä mitään vähentynyt. Nämä ominaisuudet ovat ikuisia ja muuttumattomia.»[100]
Senvuoksi ei ole mitään periaatteellista eroa elävän ja elottoman luonnon välillä. Sillä mikäli eliöissä esiintyy ilmiöitä, joita ei elottomassa luonnossa tavata, saattaa aina kysyä, eikö tämä johdu siitä, että vaikkakin ainehiukkasilla on elollisissa kappaleissa samat ominaisuudet kuin niiden ulkopuolellakin, ne edellisissä ovat asettuneet uusiin vuorovaikutussuhteisiin ja yhdistyksiin. Tarvitseeko oletettuihin uusiin ilmiöihin nähden muuta kuin viitata näiden suhteiden äärettömään monimutkaisuuteen ja vaikeaselkoisuuteen? Johan me epäorgaanisten ilmiöitten alalla verhoamme tietämättömyyttämme sähkön, kemiallisen affiniteetin y.m. nimiin.