Mekanistista suuntaa biologiassa vahvisti tavattomasti energiansäilymisprinsiippi, joka, kuten tunnettu, keksittiin samalla vuosikymmenellä kuin Lotze ja du Bois-Reymond esittivät kritiikkinsä. Kriitillisille tutkijoille oli heti selvää, että »elinvoiman» käsite soti mainittua prinsiippiä vastaan.[101] Myöhemmin ovat Rubner, Laulanie, Atwater kokeiden kautta, jotka osittain kuuluvat fysiologian vaivaloisimpiin, suoranaisesti todistaneet tämän periaatteen korkeimmankin orgaanisen tapahtumisen alalla paikkansapitäväksi.[102]
* * * * *
Luonnollinen seuraus siitä, että biologit rupesivat uskomaan elämänilmiöiden fysikaaliskemiallisen selittämisen mahdollisuuteen, oli tietenkin, että biologian, tässä lähinnä fysiologian ja fysiologisen kemian alalle, ruvettiin sovelluttamaan eksaktisen luonnontutkimuksen hedelmällisiä kokeellisia menettelytapoja. Fysiikka ja kemia antoivat biologiselle tutkimukselle sen johtavat näkökohdat—aivan samoin kuin fysiologia nykyajan tieteelliselle psykologialle. Toisaalta ruvettiin synteettisesti valmistamaan orgaanisia yhdistyksiä, ja kuten Marcus Hartog mainitsee »oli fysiologian opiskelijain yleisenä uskona seitsenkymmenluvulla, että vuosikymmenen kuluttua pystyttäisiin syntetisoimaan albumiineja ynnä muita munanvalkuaisaineita ja että vuosisadan lopussa jo osattaisiin valmistaa alkuainetta, todennäköisesti elävässä tilassa».[103] Toisaalta taas uskottiin, että yksinkertaiset fysiikan käsitteet sellaiset kuin kapillariteetti, osmoosi jne. riittäisivät fysiologisten ilmiöiden selitysperusteiksi.
Saattaa sanoa, että todellisuus säälimättömästi pirstosi nämä toiveet. Yksinkertaisten fysikaaliskemiallisten selitysperusteiden riittämättömyys kuuluu nykyään biologian alkeisiin. Seuraavassa muutamia sanoja vain tässä kohden kaikkein tunnetuimmasta tapauksesta, jolla samalla kertaa on ollut tärkeä osa nykyaikaisen vitalismin syntymisessä.[104]
Vuosisadan keskivaiheilla uskottiin yleisesti, että—eräitä erikoistapauksia lukuunottamatta—ravintonesteiden imeytyminen suolistoon, kasvien hiusjuuriin jne. oli yksinkertainen fysikaalinen tapahtuma. Uskottiin, että näihin tapahtumiin ilman muuta voitiin sovelluttaa fysikaalisia kokemuksia suodatuksesta ja osmoosista: nesteet imeytyvät kalvojen läpi, kun näiden molemmilla puolilla on erilainen hydrostaattinen paine taikka kemiallinen kokoonpano.
Vähitellen fysiologit kuitenkin keksivät yhä enemmän ilmiöitä, jotka olivat ristiriidassa tämän yksinkertaisen fysikaalisen selityksen kanssa. C. Ludwig osoitti kuuluisaksi tulleissa tutkimuksissaan, että sylkyrauhaset erittävät nestettään paljoa suuremmalla voimalla kuin hiussuoniveren paine on, rauhassolut ovat tässä aktiivisessa toiminnassa; monien tutkijain työn saattoi päätökseen Heidenhain osoittaessaan, että ravintonesteen imeytyminen suolien epiteelikerrokseen tapahtuu aivan toisien, monimutkaisempien lakien mukaan kuin yksinkertainen fysikaalinen suodatus ja osmoosi; elävät solut, joiden läpi nesteet kulkevat, reguloivat tämän imeytymisen niin, että eliö saa niitä aineita mitä se tarvitsee. Ja niin oli syvällisempien tutkijain mielissä pian tapahtunut huomattava käänne, jota sattuvasti kuvaa englantilaisen fysiologin, _Michael Froster_in vastaus oppilaalleen _Harlog_ille, kun tämä viittasi osmoosin merkitykseen eräissä munuaisten eritystoiminnoissa: »Hyvä ystävä, tuo ei riitä, olkaa varma siitä, että munuaissolu tietää mitä siltä tahdotaan.»[105]
Silti eivät nämä kriitilliset tutkijat menettäneet uskoansa mekanistiseen periaatteeseen. Kuvaava on tässä kohden _Heidenhain_in kanta. Häntä oli syytetty vitalistiksi, kun hän oli puhunut »elävän solun toiminnasta». Siihen hän huomauttaa, että hän tällä solun »aktiivisella osuudella» ei tarkoita mitään muuta kuin että solussa ja sen ympäristössä tapahtuvat fysikaaliset ja kemialliset ilmiöt aiheuttavat siinä itsessään todettavia muutoksia, joiden kautta se puolestaan muuttaa nesteitten läpikulkua.[106] Näin siis entisen yksinkertaisen fysikaaliskemiallisen tehtävän sijalle astuu elävän solun äärettömän monimutkainen fysiokemia—tehtävä, jonka ratkaisu siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Henkiseltä rakenteeltaan toisenlaisiin tutkijoihin nämä mekanistisen biologian tavallaan kielteiset, mutta silti tietenkin erinomaisen arvokkaat saavutukset kuitenkin vaikuttivat toisella tavalla. Itse teossa juuri ne 80-luvulla herättivät eloon sen antimekanistisen virtauksen, joka kahtena seuraavana vuosikymmenenä mahtavasti voimistuneena käy »uusvitalismin» nimellä.
Tavatonta huomiota herätti silloin Baselin fysiologisen kemian professorin _C. von Bunge_n esitelmä »Mechanismus und Vitalismus».[107] Bunge siinä kielsi, että elämänilmiöiden fysikaaliskemiallinen selitys olisi vähimmässäkään määrässä onnistunut. »Jota yksityiskohtaisemmin, monipuolisemmin, perusteellisemmin me pyrimme elämänilmiöitä tutkimaan, sitä paremmin huomaamme, että tapahtumat, jotka me jo uskoimme voivamme fysikaaliskemiallisesti selittää, ovatkin luonteeltaan paljon monimutkaisempia ja toistaiseksi pilkkaavat kaikkea mekaanista selittelyämme.»
Eikä vain »toistaiseksi». Sillä käänteellä, joka on biologiassa uusi, väittää Bunge, että ne eliöiden tapahtumat, jotka voidaan mekanistisesti selittää, ovat elämänilmiöitä yhtä vähän kuin tuulen huojuttaman puun liikunto taikka siitepölyn kiitäminen ilmassa. »Aktiivisuudessa—siinä piilee elämän arvoitus. Mutta aktiivisuuden käsitettä emme ole ammentaneet aistihavainnosta, vaan itsehuomiosta. Tämän omassa tajunnassamme kehittyneen käsitteen me sovellutamme aistihavaintomme esineisiin, elimiin, kudosaineksiin, jokaiseen pienimpäänkin soluun. Tämä on ensimäinen koe psykologisesti selittää kaikki elämänilmiöt.»