Bunge ei ole lähemmin määritellyt, mitä hän »aktiivisuudella» tarkoittaa. Mutta ilmeisesti käyttää hän tätä sanaa siinä spekulatiivisten psykologien kehittämässä absoluuttisessa merkityksessä, jota tässä teoksessa on aikaisemmin arvosteltu. Jos siis eliöissä havaitaan tämänlaatuista »aktiivisuutta», sisältyy siihen, että elollisessa luonnossa tavataan tapahtumista, joka mahdollisimman jyrkällä tavalla eroaa elottoman luonnon »humelaisesta» kausaliteetista. Bunge ei näin ollen ole vain vitalisti, vaan vielä lisäksi äärimäisyysvitalisti, nykyisten »psykolamarckistien» edelläkävijä.
On sopivaa tässä vielä toisenkin, psykologisessa katsannossa mielenkiintoisen esimerkin kautta osoittaa, mitenkä elämänilmiöiden mekanistinen selittäminen kaikkein oleellisimmissa kohdissa näytti lykkäytyvän epämääräiseen kaukaisuuteen.
Vuonna 1904 koetti kuuluisa solututkija Z. Rhumbler eräässä esitelmässä[108] osoittaa, mitenkä solujen elävä nestemäinen sisältö noudattaa kaikkia nesteiden fysiikan lakeja. Kuten ensimäinen kapillariteetinlaki vaatii, pyrkii elävä alkulima nestemäisessä ympäristössä tekemään ulkopintansa mahdollisimman vähäiseksi (pintajännityksen vaikutuksesta), toisen kapillariteetinlain mukaisesti se muodostaa yhdenmukaista kiinteää seinää vastaan aina saman kulman ja veden pinnalla se useimpien muiden nesteiden tavoin leviää äärettömän ohueksi kalvoksi ja, niinkuin kolmas kapillariteetinlaki lausuu, se hienoissa lasiputkissa todellakin kohoaa ylös. Tähän katsoen herää ajatus, että elävän alkuliman, esim. ameban liikunnot ehkä voidaan selittää yksinkertaisella fysikaalisella tavalla pintajännityksen muutoksien kautta: jos pintajännitys jossain kohdassa esim. vähenee, virtaa alkulima sinne ja ameba alkaa liikkua määrättyyn suuntaan (tällaista elottomien nestepisaroiden liikuntoa on Bütschli kokeellisesti todennut). Rhumbler uskoo, kuten suuri joukko muita nykyajan biologeja, että kasvien ja alhaisempien eläinten »tropismeissa», s.o. liikkeissä, joiden kautta eliö asettuu määrättyyn suuntaan jonkun ulkoisen voiman (valon, lämmön, kemiallisen voiman j.n.e.) vaikutusta kohti, ilmenee tällainen fysikaaliskemiallisten tekijäin suhteellisesti yksinkertainen toiminta. Samoin, kun esim. ameba käy saaliinsa kimppuun ja »syö» sen, on tässä kysymyksessä vain kahden substanssin yksinkertainen fysikaaliskemiallinen vuorovaikutus, joka voidaan ymmärtää liukenemistapahtumain lakien pohjalla.
Mikään ei ole opettavaisempaa kuin tarkastella tämäntapaisia rohkeita väitteitä amebojen jokapäiväisen elämän syvällisen tuntijan _H.S. Jennings_in tulosten valossa. Hän ei ryhdy ratkaisemaan ratkaisematonta kysymystä, onko näillä alhaisimmilla eläimillä tajuntaa, mutta hän toteaa, että näissä alhaisimmissa eliöissä esiintyy ilmiöitä, jotka eivät kvalitatiivisessa suhteessa mitenkään eroa niistä, joiden perusteella katsomme korkeammissa eläimissä olevan sielunelämää. »Jos ameba olisi suuri eläin, niin että se kuuluisi ihmisen jokapäiväiseen havaintopiiriin, aiheuttaisi sen käytös heti, että me uskoisimme sen kokevan nautintoa ja tuskaa, nälkää ja haluamista y.m. aivan samoilla perusteilla kuin uskomme koiran sellaista kokevan.»[109] Sen vuoksi on myöskin, kuten Jennings yksityiskohtaisesti osoittaa, näiden eläinten käytös, esim. ameban saaliinajo »vaikea taikka yleensä tuskin mahdollinen selittää yksinkertaisiksi reaktioiksi yksinkertaisia ärsykkeitä kohtaan».[110] Kaavamainen tropismi-oppi hajoaa _Jennings_in käsissä kokonaan. Asia sietää hieman laajempaakin selostusta.
Jokainen tietää, että kasvit kääntyvät valoon päin, että perhoset lentävät palavaan kynttilään j.n.e. Kasvifysiologi _Sachs_in jälkeen on tapana yhdistää tällaiset orienteerausliikkeet yhdeksi ryhmäksi »tropismien» nimellä. (Eräät uudemmat tutkijat puhuvat ainoastaan kasveihin nähden »tropismeista» ja käyttävät vastaavista ilmiöistä eläinmaailmassa nimitystä »taxis».) Fysikaaliskemiallisesti on nämä liikunnot koetettu selittää niin, että ulkoinen ärsyke (valo, lämpö, kemiallinen kosketus j.n.e.) aiheuttaa erilaisuutta eliössä tapahtuvissa kemiallisissa reaktioissa, niin että toiset näistä tapahtuvat nopeammin kuin toiset. Tämä näyttää olevan erikoisen helposti ymmärrettävissä silloin kun eliö on symmetrisesti rakennettu. Jos esim. valo lankeaa vain hyönteisen toiseen silmään, niin jotkut kemialliset reaktiot alkavat tapahtua nopeammin kuin toiset; tämän vaikutuksesta hyönteinen kääntyy, lähteäkseen jatkuvasti etenemään sellaisessa asennossa, jolloin ärsyke kohdistuu molempiin ruumiinpuoliskoihin yhtä voimakkaana.[111]
Tämä näennäisesti niin yksinkertainen tropismiteoria, joka salli soveltaa eliöiden liikuntoilmiöihin alkeellisia fysikaalisia käsitteitä (_Faraday_n »voimaviivat» j.n.e.) on ollut yltiömekanisteilla suorastaan keppihevosena. Tropismeista muka selvästi nähtiin, kuinka puhtaasti fysikaaliskemiallisia eliöiden liikunnot ovat ja miten vähän tekemistä niillä on minkään tarkoituksenmukaisuuden kanssa: ovathan toiset tropismit eliölle suorastaan tuhoisia, toiset, laboratoriossa synnytetyt taas eivät ollenkaan voi esiintyä eliöitten luonnollisessa elämässä (»galvanotropismi»). Äärimmilleen kehitettynä sovellutettiin tropismi-periaatetta kaikkiin eliöiden liikuntoihin ja vietiin ad absurdum, kun sanottiin esim. että äidinrakkaus on kemiallinen reaktio![112]
Etupäässä _H.S. Jennings_in vaikutusta lienee, että tämä teoria viime vuosina on tavattomasti menettänyt merkitystään.
Tutkiessaan alhaisimpien eläinten käytöstä Jennings ei tyytynyt siihen, että hän antoi ärsykkeen jonkun aikaa vaikuttaa koeyksilöihin ja sitten totesi sen yleisvaikutuksen, katsoi, olivatko eliöt ryhmänä liikkuneet teorian vaatimalla tavalla. Hän ryhtyi seuraamaan yksilöitä kutakin erikseen ja huomasi silloin, että niiden liikunnot olivat paljon monimutkaisemmat kuin teoria vaati. Pari yksinkertaista esimerkkiä: 1/2-prosenttinen suolaliuos aiheuttaa uivissa infusooreissa »negatiivisen kemotropismin», niin että jos jossakin altaan kohdassa on heikompi liuos (esim. 1/10-prosenttinen) infusoorit ennen pitkää ovat kerääntyneinä siihen. Reaktion yksityiskohdat ovat seuraavat: Liika vahvassa liuoksessa infusoorit kiireisesti uivat kaikkiin suuntiin, niin että monet niistä sattumalta joutuvat heikompaan liuospisaraan. Ne uivat suuntaansa muuttamatta suoraan tämän sisään ja jatkavat matkaansa, kunnes kohtaavat pisaran vastakkaisen rajan. Silloin aiheuttaa liika vahvan liuoksen kemiallinen kosketus »pelästysreaktion»: eläimet kääntyvät ympäri ja jatkavat liikettään uuteen suuntaan, kunnes taas saavat aihetta »pelästysreaktioon» j.n.e. Koska tällä tavoin kaikki, jotka pisaraan tulevat, myöskin jäävät siihen, kerääntyy pisaraan yhä useampia yksilöitä.
Periaatteessa vallan samalla tavalla reageeraavat monet alhaiset eläimet esim. valoon. Määrätty valaistusalue on niille optimaalinen— positiivisesti fototroopillisille valomaksimi, negatiivisesti fototroopillisille valominimi—; tässä alueessa ne pysyttelevät senkautta, että seuraa »pelästysreaktio», niinpian kuin ne joutuvat vähemmän edulliselle alueelle.
Näistä reaktioista tarjoo _Jennings_in teos lukemattomia esimerkkejä. Hänen käsityksensä mukaan nämä alhaisimmat eläimet pysähtymättä ja innokkaasti »koettelevat» tietänsä eteenpäin, välttäen kaikkea, mikä vaikuttaa niihin vahingollisesti. Ne liikkuvat kuin ihminen pimeässä. Kuten eläinpsykologi Holmes on sanonut: »Koko eläinkunta noudattaa Paavalin ohjetta: 'Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä hyvää on!'»[113]