Mekaanisen luonnonkäsityksen kannalta on myöskin täysin järjellistä puhua »kombinoitujen vaikutustapojen» redusoimisesta tekijöihinsä. On luonnollista käsittää esim. taivaankappalten kiertoliike suoraviivaisen etenemisliikkeen ja putoamisliikkeen kombinatioksi. Ja kun mekaaninen luonnonkäsitys viime vuosisadalla saavutti suuret voittonsa kineettisen kaasuteorian ja mekaanisen lämpöteorian kautta, saatiin tällöin kouraantuntuvia näytteitä siitä, mitenkä näennäisesti aivan spesifiset »vaikutustavat» »olemukseltaan» ovat toisaalta tuttujen, tässä tapauksessa mekaanisen liikunnan »vaikutustapojen» yhtymiä.
Mainituista voitoistaan huolimatta ei mekaaninen luonnonkäsitys koskaan ole ollut sen enempää kuin luonnonfilosofinen teoria. Ei edes entisinä vuosisatoina, jolloin koko fysiikasta vain mekaniikka oli huomattavammin kehittynyt, jolloin sähkö ja magnetismi vielä olivat melkein tuntemattomia, mekaaninen luonnonkäsitys pystynyt selittämään kaikkia tunnettuja luonnonilmiöitä. Ja fysikaalisen tutkimuksen uusin suunta (elektroni- ja relativiteettiteoria) osoittaa, että varsinainen mekaaninen ilmiöpiiri on vain erikoistapaus toista yleisempää lainmukaisuutta, jotenka mekaaninen luonnonkäsitys ei enää tule olemaan pohjana yrityksille luoda yhtenäistä tieteellistä maailmankuvaa.
Tällaisista filosofisista pyrinnöistä huolimatta eksaktisen luonnontutkimuksen nähdäkseni yhä tänäkin päivänä täytyy allekirjoittaa Schopenhauerin arvostelu, kun hän sanoo:
»Me emme voi siirtää toisella luonnonilmiöiden alalla kehiteltyjä selitysperusteita toiselle, vaan niinpiankuin astumme uudelle alalle, esiintyy uusia peruslakeja, joiden selittäminen aikaisemmin tunnettujen perusteella on toivoton yritys. Täten vallitsevat varsinaisesti mekaanisella alalla painovoiman, kohesian, jähmeyden, nestemäisyyden, kimmoisuuden lait… Kun tältä alalta siirrymme kemian, sähköisyyden, magnetismin, kristallisation ilmiöihin, ei mainittuja periaatteita enää voida käyttää, mainitut lait eivät enää ole pätevät, uudet voimat kumoavat entiset, ja ilmiöt tapahtuvat suoranaisessa ristiriidassa edellisten kanssa, uusien peruslakien mukaisesti, jotka, kuten edellisetkin, ovat alkuperäisiä ja selittämättömiä.»[118]
Tähän katsoen täytyy asettua sellaista käsitystä vastaan, että jotakin luonnonilmiöiden erikoista ryhmää käsittelevän tieteen päämääränä välttämättä täytyisi olla sen tutkimusalalla havaittujen »vaikutustapojen» redusoiminen eli eritteleminen ennestään tutuiksi, yleisiksi fysikaaliskemiallisiksi ilmiöiksi. Tietysti jokainen tieteenhaara pyrkii alallaan saavuttamaan mahdollisimman suurta yksinkertaisuutta ja, kuten aikaisemmin on mainittu, on jokin ilmiöiden ryhmä täydellisesti selitetty vasta sitten kun kaikki sen sisältämät ilmiöt ja lait on onnistuttu redusoimaan yleisempien ja yksinkertaisempien ilmiöiden ja lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. Mutta tosiasiallisesti on olemassa useampia autonomisia tieteitä. Niinpä esim. kristallografia on korkealle kehittynyt tiede, siitä huolimatta, että se tehtävä, jonka ratkaisemisen mekaanisen luonnonkäsityksen mukaan pitäisi olla sen päämääränä, on ja pysyy ratkaisemattomana.[119]
Kaikkein selvin on tämä seikka kemiaan nähden.
Kemiallisen affiniteettiopin ylin päämäärä on tietenkin redusoida aineenvaihdoksissa vaikuttavat syyt tunnetuiksi fysikaalisiksi faktoreiksi. Asiantuntijain mukaan ei ole olemassa ainoatakaan fysiikan keksimää kappalten vuorovaikutuksen muotoa, jonka avulla ei olisi koetettu selittää kemiallisia voimia. Kaikki tällaiset ponnistukset ovat kuitenkin rauenneet tyhjiin.
Nykyinen kemia ei siis suinkaan palvele mekaanisen luonnonkäsityksen tarkoitusperiä ja siitä huolimatta se on täyttä vauhtia kehittymässä kohti eksaktisen luonnontieteen ihannemuotoa, jossa deduktiivinen menetelmä laajassa mitassa tulee käytäntöön.
Ei siis mitenkään ole oikeutettua ennakolta julistaa, että määrätyn tieteen—tässä tapauksessa biologian—päämääränä on redusoida havaitut komplisoidut »vaikutustavat» yksinkertaisemmiksi fysikaaliskemiallisiksi laeiksi ja ilmiöiksi. Tällainen kaiken luonnontieteellisen tutkimuksen ylin platooninen tarkoitusperä on aivan merkityksetön konkreettisessa yksityistieteellisessä tutkimuksessa, jonka pyrkimyksenä tietenkin lähinnä on keksiä ja mahdollisimman yksinkertaisella tavalla lausua ne lait, jotka tutkittua ilmiöryhmää vallitsevat. Vasta näiden lähimpien saavutusten perusteella voidaan ryhtyä tarkastelemaan, ovatko löydetyt lainmukaisuudet luonteeltaan autonomisia, »viimeisiä», redusoimattomia vai voidaanko ne mahdollisesti tulkita yksinkertaisempien lainmukaisuuksien erikoistapauksiksi.
Jos nyt ne muutamat viittaukset nykyisen biologian tärkeimmistä tuloksista, joita tässä tutkimuksessa aikaisemmin on esitetty, pannaan pohjaksi tällaiselle tarkastelulle, on nähdäkseni ennakkoluulottoman arvostelijan silmissä ilmeistä, että biologia on autonominen tiede samalla tavoin kuin fysiikka ja kemia. Nykyinen biologia, varsinkin sen kokeellinen haara, formuloi eksaktisia matemaattisia lakeja (esim. Mendelin perinnöllisyyssäännöt). Huomautus, että viimemainitut ovat vain tilastollisia sääntöjä, jotka pitävät paikkansa ainoastaan suurten lukujen lain pohjalla, ei riistä niiltä niiden luonnontieteellistä arvoa—ovathan m.m. kaikki kineettiseen kaasuteoriaan pohjaavat fysiikan lait samalla tavoin pelkästään tilastollisia lakeja. Toisaalta taas ei nykyisen tutkimuksen pohjalla ole minkäänlaista mahdollisuutta selittää nämä lainmukaisuudet yksinkertaisempien fysikaaliskemiallisten lakien erikoistapauksiksi eli kombinatioiksi. Alhaisimmatkin biologiset ilmiöt—ajateltakoon esim. aikaisemmin kuvattua ameeban »behaviouria»—eroavat ennakkoluulottoman tarkastelun valossa fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä enemmän kuin nämä toisistaan.