»Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti.»
NUORI VÄINÄMÖINEN.
Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia».
Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»
Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.
Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia, ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.
Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.
Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana, ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä maailmaa. Mutta tämä maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.
Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.
Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat antaneet hänen asuinsijakseen.