—Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?
—En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa, että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.
—Mutta…? Siinähän tapauksessa…?
—Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.
—Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?
—Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.
Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.
Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.
Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä: