Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä, jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.
Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla, ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.
Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa. Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia kuolevainen.
Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja omistaa.
Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta, joka tahtoo nousta jumaliin.
Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.
Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.
Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.
Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.
Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme muuttaa pakkomme vapaudeksi.