PIIKA PIKKARAINEN.
Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:
—Minä rakastan sinua.
Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti sykähtävän.
Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein keveästi ja vaivattomasti keskustella.
Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.
Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa leimahtavin silmin:
—Minä rakastan sinua.
Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.
Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»