—Sinäkö se olet?
Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:
—Minä rakastan sinua.
Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen uppoavansa.
YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.
Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä nuori Väinämöinen.
Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää kyllästymistä.
Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.
Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla onnellinen.
Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen, mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti häntä.