Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.
Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.
Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama, kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen heitetään.
Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille ympärillään ja koko yhteiskunnalle.
Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja jalompi itseytensä.
Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään. Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle, Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä vaatimuksistaan.
Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?
Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.
Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi ollut talon—ja mieluimmin vankan valtatalon—tytär, suuri suvultaan, laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.
Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä: