Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.
Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä…
Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät, uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja vastasyynsä?
Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä, typeriltä ja mahdottomilta.
Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?
Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein, kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.
Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja kammottavalta…
Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan itkunnyyhkytykseen.
VASTAHANKAAN.
Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan, rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.