Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.
—Minun täytyy, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu maalle ja kansalle suuri onnettomuus.
Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan alantehille…
Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta paljastuviin salakareihin.
Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa niemenkärjestä tai pellonpientareelta.
Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.
Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa. Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon suojaa etsittävä.
Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa, vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä mahtavilla loihduilla ja luottehilla.
Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.
Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa osoittaen: