—Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla varppehia.
Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet, paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat verissäpäin rantapaasille paiskanneet.
Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.
RAIVOTTARET.
Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.
Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.
Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö tanhujuoksuun taluttajaksi.
Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä. Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen, kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.
Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä. Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.
—Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.