Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään, hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.
Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.
—Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
Mutta nyt eteenpäin!
Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä vauhdilla retkeään.
Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan häiritsijän.
Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja virkahtivat kauhistuneina:
—Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!
Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella, missä hän tiesi olevansa odotettu.
Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi taivaanrantaa.
Mutta helkanurmi oli tyhjä.