Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon karkeloimaan.
Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa venheensä vesille lykännyt.
Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.
—Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.
Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu. Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.
—Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.
—Mitä laulaisin teille?
—Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!
—Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.
Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa eikä laulantaa.