Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.
Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet, ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.
—Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää vain jumalia.
Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä, säälivällä osan-otolla häneen:
—Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä armahtakoon!
Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna, syiden sydäntä kiertäessä…
ILTAHÄMÄRÄ.
Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.
Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä ollut kuollut vielä.
Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa kuulumaan.