Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.
Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.
—Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.
Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:
—Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen olemassa-olon.
Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja elämäntuntemuksessa.
—Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.
Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman virret hänen huuliltaan.
Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia itsekohtaisia tunteitaan.
Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään, mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.