Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?
Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.
Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi, vertauskuvaksi.
Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.
Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan, silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen tuhmasti tuominneen.
Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.
Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä toisiaan.
MYRSKYJEN NOKKA.
TAIVAAN VALLAT.
Laulu oli vaiennut lainehilta.