Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä soinnahtanut.
Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.
—Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo minun syntini anteeksi antaneen.
Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla olennossani.
Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen olin minä nähnyt joskus, mutta missä?
Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.
Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin istunut kerran kannel polvillani.
Joskus hyvin kauan sitten.
Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata hänenkin synneistään?