Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä joskin minulle ehkä oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään kuolemansynti!
Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.
—Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette, niin olen valmis kuolemaan!
Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.
Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni sellaista suomalaisella sisäjärvellä.
Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.
Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin raivokkaasti puskemaan.
Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.
Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut, ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja mantereen välille asettunut.
Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja liikkumattomana.