En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi ajatukseni.

Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes koettaa pyrkiä niemen päähän.

—Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä! Turha potkia tutkainta vastaan.

Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.

—Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa ratkaisee…

Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli vaikea pysyä jaloillaan.

Ja vielä enemmän ja vielä enemmän…

Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!

KUOLEMA.

Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.