Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.
—Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa melkein kuin käden kuroteltavissa!
Kuka sitten?
Hän, Hän, Jumala! Hän, Hän, ijäinen, Hän, ääretön, Hän, ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään muuta ihmettä enää!
Sillä tiedänhän minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin päivänselvää, missä minä olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!
Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:
—Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.
Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan järkähtäneet.
Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:
—Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.