Niinkö? Sitäkö se olikin vain?
Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut haltioitua muuta kuin runoilijana.
Siis vain sitä tavallista!
Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka kuului melkein kuin minun ammattiini.
Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.
Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista ratkaisua.
Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään mielikuvituksessa.
Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja kaihomieltä.
Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.
Eihän se ollut Hän, vaan Minä!