Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään korkeamman elävän hengen läheisyyttä.
Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä. Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.
Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.
Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!
Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:
—Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?
Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:
—Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.
Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.
Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.