Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.
5.
—Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja, joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.
Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni tutkiakin, minä en tiennyt sitä.
—Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.
Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.
Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.
Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon poika.
Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?
Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.