Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:
—Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!
Riensin ulos katsomaan.
Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.
Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.
Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.
Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja, jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit, samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.
—Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!
Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että
Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?
Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille: