—Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. Sillä nyt kuolet sinä.
Nyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.
Mitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku aavistus, joku mielikuva.
MAAILMANLOPPU.
Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.
Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä valtarakennus.
Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.
Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja, josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.
Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä, mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.
Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat olleet julki juovuksissa.