Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.
NINIVEN LAPSET.
Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat siihen mielestäni sangen omituisesti.
He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan, vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin, miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:
—Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy
Tartarokseen.
Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä hävenneet.
Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän ympärillään.
Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.
—Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren kuoron huminaa?
—He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe, sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa…? Kaikki kansa yhtyy juhlavirteen.