Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.
Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa, toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen, josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:
»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.»
Ja katso! Ihme tapahtui.
Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan, heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:
»Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.»
Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:
»Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa avaruudessa.
»Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.»