Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä, halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:
»Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.»
Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.
KOHTALOTTARET.
Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen kohtuun ja alkukotiin.
Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.
Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.
Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan kultakellon ja loihe laulamaan:
»Me olemme, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet. Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain Hänen tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.
Hänen Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja maailmankaikkeuteen.