Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.
Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän tunsin, minä tiesin valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani huolimatta noihin unikuviini uskottava.
Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän näin ne ja siksi niiden täytyi olla totta.
Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä. Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.
Ja koko ajan minä loin. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.
Ja koko ajan minä kärsin. Mutta minä nautin myös sanomattomasti, sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.
En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.
Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?
III. JUMALTAHTO.
»Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.»