Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.
Hän näkee.
Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja perikatoon.
Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.
Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.
Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira, joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?
Mutta minä tein tuota samaa valveillani.
Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma alitajuntani.
Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.
Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin: »Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun tahdostani.