Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin juuttuneeni.
Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni, tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän, katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan itseyteen.
Ja koska minä kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.
Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?
Epäilemättä. Mutta oli toista tuntea kuin tietää se ja tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.
Darwinismia? Kehitys-oppia?
Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.
—Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella? tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä tämä sovellu millekään elämän-uralle.
Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.
Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli tyystin kadonnut minulta.