En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja mielikuvieni vaarinottaminen.

En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai muotoon kiteyttää.

Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan mahdollisuutta.

Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana sinitelttana kaartui pääni päällä.

Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.

Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.

Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan.

RISTIN TIE.

Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan.

Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä kallistaa.