Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.
Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän oli joku elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan viipyisin matkallani.
Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta siihen.
Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.
Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista. Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi minuun ja menivät edelleen.
Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan tahallisilta piiskansivalluksilta.
Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti olevan sama matkansuunta kuin minullakin.
Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:
—Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.
He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.