—Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
Mestarimme!
—Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän ansaitsee.
—Ja sellaiset opetuslapset.
Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.
RAUHANTEKIJÄ.
Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä sovittaa.
Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin, elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää maahan koko kantamukseni.
—Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te voi tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin siitä.
—Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me sinun kanssasi riitele!
—Ette kylläkään…