—Etkö mieluimmin omaasi?
—Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.
Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.
—Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.
—Niinpä ota tämä taakka harteiltani!
—Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?
—Siispä et sinä usko näkevästi.
Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli vihainen minulle.
—Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.
Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi joukostamme.