He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.
—Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?
—En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän tien ja astunut nämä askeleet.
—Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me kyllä muistaisimme sinut.
—Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon. Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi teille.
Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.
Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät uteliaina:
—Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.
Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään, ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi. Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut olivat kantamuksensa sälyttäneet.
Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.