Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen ojentanut minulle takaisin kantamukseni.
Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.
Hän oli kiittänyt minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.
Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?
Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä nyt olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa hänelle ainakin osan velastani.
Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden, sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen kantamisella?
Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta, iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.
Se oli itse-uhri.
Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.
Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle korkeammalle minuudelleen velallisiksi.