Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.
Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee yksin-kulkijaa?
Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.
Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään varsinaista päämäärää matkalleni.
Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:
—Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä vaeltajalle.
Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne, ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.
Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?
Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?
Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?