—Kestääkö kauan tuota uni-elämää?
—Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös heidän omasta tahdostaan.
—Ja kauanko kesti sitä minulle?
Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.
—Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina…
—Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä hymyillä sille.
—Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka aamu kohtasivat katsettasi…
—Kenen? Neitsyt-Äidin?
—Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.
Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.