—Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.
—Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja kukkuloille.
Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin ilmestynyt.
Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.
Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:
—Saanko täällä jälleen nähdä hänet?
—Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit hänen suudelmaansa.
Siihen olin minä herännyt siis!
Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi olentoni.
Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut tuiki muuttuneeni.