Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?
Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan…
MYRSKY-IHMISET.
Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava halu nähdä ja kohdata hänet.
Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien ohessa kysymättä:
—Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?
Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.
Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:
»Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.
Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä lukitsemaan.