Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:
—Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää Hänestä, joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?
Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta sydämestäni:
—Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa itsessään tuntemaan.
Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.
Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille sielustani kuin tuskan ähkynällä:
—Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun vapautusta?
Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi minuuteni:
—Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja silmät nähdä sitä havaitakseen.
Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut moneksi pitkäksi tuokioksi.