2.
Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki, mitä nyt liikkui sielussani.
Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö, koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani korkeimpaan olentoon?
Eikö se ollut tuiki naurettavaa?
Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla valollaan.
Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa maailmankaikkeudesta etsimään?
Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen kuparikellon korvissani kumahtelevan?
Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan pyrkinyt Totuuteen.
Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.
Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet sanoiksi sielussani: