Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin, että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan, vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen, ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.
Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla pelottaa.—Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.
Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota kysymystä.
Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.
Nyt kuului sekin aivan selvälleen.
Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.
Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.
Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.
Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.
Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.
Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.