Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.
Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin, kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita kapuamaan.
Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.
—Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin kaikkikuulevaksi.
Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.
Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!
Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.
Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?
Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen pikkupersoonallinen itsetieto minulta.
Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja avaramman tiedon itselleni.