En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.
Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain vertauskuvallisesti.
Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin Tieto. Mutta ei ollut kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto tällä hetkellä minun lävitseni.
Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.
5.
Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.
Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.
Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia mielessäni.
—Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?
Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista: